Meille on kertynyt hyllyyn Hautalan teos jos toinenkin, mutta en ollut lukenut niistä itse vielä ainuttakaan ennen kuin tartuin Itsevalaiseviin, jonka olin tullut summamutikassa valinneeksi tänä vuonna luettavien kirjojen listalleni. Kirjasta etukäteen kuulemani perusteella varauduin siihen, että kansien välissä minua odottaisi hyvin kirjoitettu, todella synkkä ja kammottavakin lukukokemus — siis toisin sanoen erinomaisen onnistunut kauhukirja. Odotukset korkealla valmistauduin menettämään yöuneni ja sukelsin urheasti Itsevalaisevien sekaan.

Kirja alkaa hetkestä, jossa Elias, viidennen rakastajattarensa juuri jättänyt keski-ikäinen liikemies, näkee tyttärensä, Iiriksen, viimeistä kertaa. Elias ei vielä tiedä asioiden olevan niin. Hän ajaa autolla kotiin, jossa odottaa vaimo, mutta ei Iiristä. Eikä Iiris myöskään palaa kotiin. Lopulta tyttärestä jää jälkeen vain pahaenteinen viesti, jonka Iiris jättää isänsä puhelinvastaajaan: “Te ette näe mua enää ikinä.” Poliisi jatkaa Iiriksen etsintöjä, tuloksetta. Tytön vanhemmat työstävät järkytystään ja suruaan omilla tahoillaan, heistä ei ole toisilleen apua. Eliaksen vaimo hakee lohtua pohjattomaan ahdistukseensa alkoholista ja etääntyy aina vain kauemmas kaikesta, mutta Eliaksen suru muuttuu lopulta vihaksi ja pakkomielteeksi: hän vannoo löytävänsä Iiriksen vielä.

Iiriksen katoamisen aikoihin Maaria, psykologi ja Eliaksen entinen rakastajatar, saa vastaanotolleen Maunun, sulkeutuneen ja aggressiivisen teinipojan. Maunun puheissa ei tunnu olevan paljoa järkeä. Poika puhuu sisäisestä valosta ja kalasta, joka ui hänen sisällään. Kun epäilyttävät ja uhkaavat sattumukset alkavat, Maaria alkaa epäillä, että puheiden taustalla on jotakin muuta kuin vain häiriintyneen nuoren mielikuvitus.

Kokonaiskuvio alkaa hahmottua vähitellen, kun tapahtumia seurataan useiden eri henkilöiden, pääasiassa Eliaksen, Maarian ja Maunun silmin sekä Iiriksen päiväkirjamerkintöjen kautta. Jokainen kirjan hahmoista voi pahoin jollakin tavalla, ja juoni etenee vääjäämättä kohti loppua, jonka ei mitenkään voi odottaa olevan onnellinen. Tarinan teematkaan eivät ole keveimmästä päästä; lapsen menettäminen, vanhempien ja heidän lastensa välille muodostuva etäisyys sekä ihmismielen hauraus höystettynä ripauksella hengellisten kulttien aikaansaannoksia muodostavat painostavan kokonaisuuden.

Painavasta aiheestaa huolimatta kirjan luki nopeasti. Olin yllättynyt, kuinka vähän kirja sai minussa aikaan ahdistusta tai järkytystä. Tunnelma tarinassa oli kyllä kohdillaan, mutta kaiken kuulemani perusteella odotin jotain järkyttävämpää, ja tämä pieni pettymys ehkä laimensi lukukokemusta aavistuksen verran. Kokonaisuutena pidin kyllä kirjasta aika tavalla, ja tulen varmasti jossain vaiheessa lukemaan muutkin hyllystämme löytyvät Hautalat.

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen haastekohdista Itsevalaisevat täyttää (jollakin tasolla) ainakin kohdan 44 (kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta).

Tuomioni:
4 skulls
= Pidin!


Kirjan tiedot:
Marko Hautala: Itsevalaisevat (Tammi, 2008. 1. painos. 239 sivua.)

Written by Elmchilde
A suspiciously cadaverous individual and an aspiring writer. Does not bite, but might drool a bit if you wave a particularly delicious chunk of brain matter in front of him.