Olen lukenut Virgin Suicidesin kerran aiemminkin joskus yläasteikäisenä ja muistan, etten tuolloin juuri lämmennyt tälle kirjalle. Sillä kertaa kirja oli tarttunut mukaan kirjastosta, ja koska se ei tehnyt vaikutusta minuun, totesin, ettei sitä myöskään kannata hommata omaksi. Siksi minua ihmetyttääkin, että ties mistä syystä omien kirjojeni joukkoon on vuosien saatossa kuitenkin jostakin putkahtanut Virgin Suicidesin pokkariversio. Hämmentävää! No, koska kirja kerran oli jo päätynyt hyllyymme, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Saattoihan olla, että muistikuvani kirjasta olivat turhan rupiset tai että olisin muuttunut ja kasvanut ihmisenä sen verran, että lukukokemus näyttäytyisi nyt erilaisena.

Ensi silmäyksellä Virgin Suicides kertoo viidestä Lisbonin perheen sisaruksesta: Theresestä, Marysta, Bonniesta, Luxista ja Ceciliasta. He ovat “vaaleita, pyöreäposkisen herkullisia, melkein naisia” – ja kirjan loppuun mennessä jokainen heistä on tappanut itsensä. Siskosten elämään päästään kurkistamaan vain kertojaäänten muistikuvien kautta. Kertojana on joukko poikia, nyt jo aikuisiksi kasvaneita. Heihin viitataan ainoastaan monikon ensimmäisessä persoonassa, eikä heitä yksilöidä sen tarkemmin. Edes poikien tarkka lukumäärä ei selviä, ja vaikka muutaman nimi saattaakin ohimennen vilahtaa tekstissä, koskaan ei tiedä, kuka puhuu, vaan äänessä on aina kollektiivisesti vain “me”.

Tarkemmin katsellessa on ilmiselvää, että tosiasiassa tämä tarina kertoo nimenomaan näistä pojista ja siitä, kuinka Lisbonin sisarukset ovat heille pakkomielle, kuin lumous, joka pitää heitä ikuisesti otteessaan. Vuosienkin kuluttua pojat pitävät Lisbonin tytöt elossa erilaisten tytöille kuuluneiden esineiden kokoelman ja tyttöjä koskevien muistojen avulla. Heillä on hallussaan rintaliivit, jotka kuuluivat jollekin sisaruksista, valokuvia tytöistä ja lukemattomia muita esineitä, tarkasti säilöttynä ja dokumentoituna. Joku heistä muistaa nähneensä tyttöjen jäljiltä joskus vessan roskiksessa käytetyn tamponin, ja se muisto on vain yksi niistä monista, joita kertojat pitävät tallessa aarteinaan.

Jo kirjan ensimetreillä muistin taas, miksi Virgin Suicidesin lukeminen tökki viime kerralla niin kovasti. Kirjan tunnelma on vastenmielisen limainen ja voyeristinen. Tapa, jolla tyttöjä kuvataan etäältä, tirkistellen ja vakoillen, nostattaa niskakarvani pystyyn ikävällä tavalla, mutta ei läheskään yhtä voimakkaasti kuin se, miten tytöt ovat kertojille pelkkiä märkiä päiväunia ja himojen kohteita, eivät oikeita ihmisiä. Välittyy käsitys, ettei kertojia missään vaiheessa ole todella kiinnostanut Lisbonin sisaruksissa muu kuin haave päästä jörnäisemään jotakuta heistä. Inhotusten inhotus.

On kirjassa silti hyvääkin. Jos jaksaa tähytä iljettäväntahmean päällikerroksen läpi, saa huomata, että tarinassa paljon kerroksia ja piilomerkityksiä, ja näin ollen yksinkertaisin tulkinta tekstistä ei välttämättä ole “se oikea”. Koenkin ehkä jopa jotenkin harmittavana sen, että kirjan tunnelma välittyi minulle niin inhottavana kuin välittyi, enkä sen takia oikein osaa arvostaa kirjan mahdollisia ansioita. Kertojien identiteetin hämärtäminen oli minusta kuitenkin toimiva ratkaisu, ja aivan kirjan lopussa, kun Lisbonin tyttöjen ahdinko alkoi saada jo kauhukertomusmaisia piireitä, minulle välittyi viimeinkin tekstistä muunlainen tunnetila kuin tympeä inhotus – siitäkin huolimatta, että tapahtumia selosti silloinkin lauma jörnimisenkaipuisia, rasittavia apinoita.

Ruksin tällä kirjalla tämän vuoden Helmet-lukuhaasteesta kohdan 32 (kirja on inspiroinut muuta taidetta), sillä kirjasta näkyy olevan olemassa myös elokuvaversio.

Tuomioni:
2 skulls
= Ei minun makuuni.


Kirjan tiedot:
Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides – Kauniina kuolleet (Otava, 2012. 287 sivua.)
(Alkuteos The Virgin Suicides (1993). Suomentanut Juhani Lindholm.)

Written by Elmchilde
A suspiciously cadaverous individual and an aspiring writer. Does not bite, but might drool a bit if you wave a particularly delicious chunk of brain matter in front of him.