Book Journal

Alan Bradley: Piiraan maku makea (Flavia de Luce, #1)

11-vuotias Flavia de Luce asuu leski-isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Englannin maaseudulla. Kemiaan rakastunut Flavia touhuaa ikiomassa laboratoriossaan myrkkyjä keitellen ja suunnittelee karmeuksia raivostuttavien siskojensa pään menoksi. Eräänä päivänä keittiön portailta löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on tökätty vanha postimerkki. Kummallinen löytö järkyttää Flavian isää perinpohjaisesti. Mistä oikein on kyse? Pian tämän jälkeen Flavia löytää kartanon puutarhasta kuolevan miehen, joka henkäisee yhden ainoan sanan Flavian kuultavaksi, ennen kuin heittää henkensä. Vaikka poliisi tietysti kutsutaan paikalle tämän jälkeen, päättää neuvokas Flavia ryhtyä tutkimaan tapausta omin päin. Flavia seuraa johtolankoja nokkelasti ja arkailematta, mutta panokset kovenevat pian, kun Flavian isä vangitaan epäiltynä murhasta.

***

Myönnän, että ajatus lapsesta dekkarin päähenkilönä epäilytti minua aluksi hieman. Olin kuitenkin lukenut Flavia de Luce -sarjan ensimmäisestä osasta kirjablogeista sen verran, että opus oli herättänyt mielenkiintoni, ja olin päättänyt tutustua kirjaan jos siihen tarjoutuisi tilaisuus. Ja tarjoutuihan se — muuan e-kirjapalvelu tarjosi tehtäväksi testiä, jonka suorittamisesta sai palkkioksi jonkin ilmaisen e-kirjan. Piiraan maku makea oli yksi näistä vaihtoehdoista. Testi valikoi muutaman vastauksen perusteella vastaajalle sopivaksi katsomansa kirjan, mutta onneksi palkintokirjan sai lopulta valita itse, sillä testin perusteella palvelu suositteli minulle jotain kammottavaa hömppäromantiikkaa, joka ei kannen eikä kuvauksen perusteella iskenyt yhtään. Mitä tein väärin!? En tiedä, mutta ohitin inhosta puisteleksien minulle tarjotun siirappisen romanssin ja iskin sen sijaan kiinni Flavian seikkailujen ensimmäiseen osaan.

Minäkertoja ja päähenkilö, yksitoistavuotias Flavia, osoittautui heti ensimmäiseltä sivulta lähtien ihastuttavan omintakeiseksi hahmoksi. Lukiessa hymyilytti, ja samalla Flavia tuntui jostain kumman syystä ihan hirvittävän tutulta. Luettuani jonkin matkaa eteenpäin jokin palanen loksahti aivoissani kohdalleen, ja tajusin, mistä tämä pikkuvanha kakara muistutti minua: Flavia de Luce muistuttaa monin tavoin 11-vuotiasta (ja nuorempaa) itseäni. (* Hämmentävää!

Viihdyin erinomaisesti myös tarinan viehättävän vanhanaikaisen miljöön parissa, joka sekin oli äärimmäisen tutun tuntuinen, eikä ihme, onhan kyseessä aivan kuin tietynlaisten vanhojen ja vanhahtavien brittidekkareiden miljöön perikuva kartanoineen ja idyllisine maalaiskylineen. Kaiken kaikkiaan tällaisia arkkityyppejä tai jopa kliseitä, miksikä niitä nyt haluaakaan kutsua, on viljelty kirjassa monessa kohtaa todella viihdyttävästi ja taitavasti — ja silti Flavian maailma onnistuu olemaan uudenlainen ja virkistävällä tavalla erilainen.

Vaikka jotkut tarinankerrontaan liittyvät ratkaisut tuntuivatkin jotenkin hassuilta, koin juonen silti mukaansatempaavaksi ja mielenkiintoiseksi. Kertojaääntä, Flaviaa, on varmasti tästä suurelta osin kiittäminen; maailma totisesti näyttää veikeältä mokoman pikkuvanhan kakaran silmin katsottuna. Muut hahmotkin olivat kiehtovia, ja erityisen mielenkiintoisina koin esimerkiksi de Lucen perheen puutarhuri-yleismiehenä toimivan, sodassa traumatisoituneen Doggerin ja jostain syystä myös Flavian äidin, joka on mukana tarinassa vain mainintana, koska sattuu olemaan kuollut.

Flavian seikkailut tekivät minuun sen verran hyvän vaikutuksen, että kun sattumalta törmäsin tämän kirjan panettuun versioon kirjakaupan tarjoushyllyssä, nappasin sen empimättä mukaani, niin ettei minun tarvinnut tyytyä enää pelkkään e-kirjaversioon. Sittemmin hyllyymme on päätynyt tämän ensimmäisen osan lisäksi myös kaikki sarjan tähän mennessä suomennetut jatko-osat, joiden kimppuun käymistä odotan suurella mielenkiinnolla.

Tuomioni:
4 skulls
= Pidin!


Kirjan tiedot:
Alan Bradley: Piiraan maku makea (Bazar, 2014. E-kirja. 388 sivua.)
(Alkuteos The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009). Suomentanut Maija Paavilainen.)


*) Olin täysin valehtelematta lapsena juuri tuollainen saamarin raivostuttava, kaikkitietävä ipana, joka sai riemunsa ah-niin-traagisista mielikuvitusleikeistä ja hautoi päässään kaameita kohtaloita milloin kenenkin osaksi. Myrkyt kiehtoivat myös minua, mutta tietenkään minulla ei ollut käytössäni sukulaiselta perittyä hienoa laboratoriota, vaan jouduin pärjäämään pelkästään kotoa löytyvillä kapineilla ja silkalla luovalla hulluudella. Minulla oli myös omin pikku kätösin kasattu vihko, johon olin koonnut keksimiäni myrkkyreseptejä. Se oli vaaleanpunainen ja sen kannessa luki isolla MYRKKYJÄ. Kerran koitti päivä, jolloin unohdin myrkynkeittelyiden jäljiltä myrkkyvihkoni keittiön pöydälle, josta äitini löysi sen. Sain (ansaitusti) vakavan puhuttelun siitä, miksi ei ole sopivaa keitellä myrkkyjä, ja myrkkyvihon jouduin heittämään pois. Olen yhä katkera, mutta ainakaan en onnistunut myrkyttämään ketään.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *